Ennakkoluuloni ja pelkoni ennen palvelutaloon menemistä viime ystävänpäivänä olivat melko turhia. Mietin, kuinka heikossa kunnossa seniorit ovat – löytyykö keskustelun aiheita – osaanhan olla kunnioittava mutta luonteva? He siellä ja me täällä - kaukana toisistamme – eri maailmat eri aikavyöhyke – heillä on aikaa – me juoksemme aikataulujamme kiinni – löytyykö yhteistä?
Kun sitten ystävänpäivän juhla alkoi, ja seniorit olivat rollaattoreineen tulleet paikalle.
Istuttiin vastatusten ja vieretysten, raja-aidat kaatuivat ja ajatus eriplaneettaisuudesta hävisi. Vastailtiin Suomi 100 vuotta-aiheisiin tietokilpailukysymyksiin yhdessä pohdiskellen. Laulettiin tunteikkaita kansanlauluja. Kuunneltiin hartaina Canto D’Oro-kuoron taitavia lauluesityksiä. Siinä turistiin ja kahviteltiin kuin ystävät konsanaan.
Me vapaaehtoiset saimme kohdata karismaattisia ja upeita persoonallisuuksia, ihmisiä joilla oli elämänilo ja uteliaisuus tallella.
Tarinoita elämän varrelta näillä senioreilla olisi riittänyt loputtomiin, mutta niinhän kävi, että aika kului kuin siivillä. Pian oli tämä erikoisen hieno kokemus ohi, ja seniorit ja me vapaaehtoiset toivottelimme toisillemme kaikkea hyvää jatkossa yhtä mieliinpainuvaa ja mukavaa kokemusta rikkaampana.
Päällimmäiseksi tunteeksi tästä erityisestä ja erilaisesta päivästä jäi kiitollisuus.