Silmiini osui kaksi vuotta sitten Helsingin kaupungin ilmoitus, jossa haettiin tukiperheitä. Olin jo jonkin aikaa miettinyt keinoja ”tehdä hyvää”, koska elämäni on tasaisen mukavassa vaiheessa ja tunne siitä, että jonkinlainen muiden auttaminen voisi olla palkitsevaa pyöri mielessäni.
Tukiperhetoimintaa kuvataan kutakuinkin näin: Tukiperhetoiminta on lastensuojelun avohuollon tukitoimi. Toiminnan tavoitteena on tukea yli 3-vuotiaiden lasten kehitystä.
Oltuani yhteydessä kävin läpi pari haastattelua ja jo parin kuukauden kuluttua sovimme tapaamisen 3-vuotiaan pojan ja hänen äitinsä kanssa. Minua jännitti ihan valtavasti, koska itselläni ei ole lapsia, enkä rehellisesti sanottuna ollut aiemmin kovin montaa päivää viettänyt ”yksin” lapsen kanssa.
Nyt kahden vuoden jälkeen en voisi olla tyytyväisempi päätökseeni. Nyt jo 5-vuotias poika vierailee luonani viikonlopun verran kuukaudessa – kesällä tapaamiset voivat olla vähän pidempiäkin. Yhteinen aikamme pyörii lopulta kovin yksinkertaisten asioiden ympärillä. Teemme ruokaa, leivomme (missä olen kehittynyt melko paljon), olemme ulkona puistossa, katsomme Netflixiä ja pelaamme pelejä. Toki pientä ekstraakin pyrin hänelle tarjoamaan, ehkä isoin juttu tähän mennessä on ollut Tukholman-risteily, jolla taannoin kävimme. Pojan ensimmäinen ulkomaanmatka.
Samaan aikaan kun uskon, että pystyn tarjoamaan hänelle uusia näkökulmia elämään, tarjoan myös äidille mahdollisuuden ladata akkujaan ja saada omaa aikaa. Itselleni tämä on ollut mieletön kokemus jo pelkästään siitä syystä, että olen asettanut itseni alueelle, jossa olen joutunut monesti miettimään, miten minun aikuisena pitäisi toimia. Välillä tuo ajatustyö on ollut väsyttävää, mutta ehdottomasti suurimman osan ajasta saan tästä kokemuksesta suuresti energiaa ja henkistä pääomaa.
Tällä hetkellä tuntuu epämiellyttävältä ajatella, että yhteiset tapaamisemme ainakin tässä muodossa tulevat jossain kohtaa päättymään. Toisaalta kukaan ei estä meitä pitämästä yhteyttä tuetun toiminnan jälkeenkin. Kolmas näkökulma, josta asiaa välillä mietin, ovat ne sadat lapset ympäri Suomea, jotka jonottavat päästäkseen tukiperheeseen. Se saa minut tuntemaan riittämättömyyttä.
Mutta, pienillä teoilla tästä yhteiskunnasta rakennetaan toimivampi ja parempi paikka olla, elää ja kehittyä. Jokainen voi ottaa osaa omalla tavallaan, minulle tukiperhetoiminta on ollut toimiva valinta. Ja mikä hienointa, tukiperheeksi kelpaavat monenlaiset perheet, sinkut ja pariskunnat, miehet ja naiset, heterot ja homot. Tärkeintä on halu sitoutua tarjoamaan tukea tarvitsevalle perheelle, erityisesti nuorelle lapselle, turvallinen vierailupaikka.
(Kuva: Aleksi Humalainen)