Hiiop

06.03.2019

Blogi: Lätkää, punaisia liivejä ja radiopuhelimia – kokemuksia vapaaehtoistyöstä ensiapupäivystyksessä

Satu Puolitaival

Ajan Hartwall Arenan parkkihalliin. Olen matkalla elämäni ensimmäiseen ensiapupäivystysharjoitteluun Jokereiden jääkiekko-otteluun muutamaa päivää ennen joulua. Kansalaisareena antaa työntekijöidensä käyttää kaksi työpäivää vuodessa vapaaehtoistoimintaan ja päätin kokeilla, onko ensiaputoiminta minulle se oikea tapa osallistua.

Olen aina ollut kiinnostunut lääketieteestä ja hoitoalasta. Lähellä oli, että minusta olisi tullut sairaanhoitaja; elämä kuitenkin vei minut eri polulle. Ensiapukurssin kävin ensimmäistä kertaa USA:ssa yli 10 vuotta sitten ja olen useasti Suomeen muutettuani suunnitellut päivittäväni osaamiseni. Tutustuin syksyllä 2018 sattumalta SPR:n Keski-Espoon ensiapuryhmän johtajaan. Hän pyysi minut mukaan ryhmään, jossa harjoitellaan ensiaputaitoja joka toinen viikko. Pian ryhmään liityttyäni päätin vihdoin myös suorittaa kaksipäiväisen ensiapukoulutuksen. Osallistuin ryhmän toimintaan syksyn mittaan aktiivisesti ja innostuin myös mahdollisuudesta kouluttautua vapaaehtoiseksi ensiapupäivystäjäksi. Ennen koulutusta täytyy päivystyksiin osallistua harjoittelijana, joten päätin käyttää vapaaehtoispäiväni ensimmäiseen harjoittelukertaani.

Olen koko ikäni ollut suuri jääkiekkofani ja joukkueeni on ollut Jokerit niin kauan, kuin olen urheilusta jotain ymmärtänyt. Voitte arvata innostukseni, kun huomasin, että SPR hoitaa kaikki Jokereiden pelien ensiapupäivystykset! Teen vapaaehtoistyötä siksi, että haluan auttaa ihmisiä, mutta mikä sen upeampaa, kuin päästä samalla nauttimaan ja kokemaan joukkueeni ottelu aivan uudella tavalla.

Hartwall Arenalla ensiapuhuone on aivan kaukalon vieressä. Jo sisään tullessani minusta tuli ”insider” – olin osa henkilökuntaa. Mieleni teki kovasti hypätä jääkoneen kyytiin, mutta suuntasin kuitenkin askeleeni ensiapuhuoneeseen. Heti aluksi pääsin tarkastamaan ensiapulaukkujen sisällön sekä erilaisten mittareiden toiminnan. Minut otettiin porukkaan todella hyvin sisään ja tunsin olevani yksi päivystäjistä, vaikka punaisen liivini selästä puuttuikin vielä virallisen päivystäjän suuri punainen risti. Yllätyksekseni minulle annettiin myös ns. ”hiljainen” radiopuhelin – kuulin kaiken kommunikaation, mutta en itse vastannut viesteihin. ”Partio, huone.” ”Huone, partio.” ”Partio, sijainti?” ”Huone, katsomo 103.” Melkein kuin salainen palvelu elokuvissa! Pakko myöntää, että kierrejohdollisen korvanapin käyttöön totuttelussa meni koko ilta.

Ennen ottelun alkua kiersin partion kanssa areenan molemmat kerrokset ympäri. Päivystäjien näkyvyys on tärkeää, jotta katsojat tietävät kenen puoleen kääntyä. Mitään ihmeellistä ei kierroksilla tapahtunut. Yhdelle katsojalle tuotiin ensiapuhuoneesta päänsärkylääkettä, muuten kaikki oli rauhallista. Ensimmäisen erän ajan seisoimme invalidikatsomossa katsomassa peliä. Toisen erän vietin huoneen luona jään tasolla. Päivystyspaikkamme oli jäätyttöjen ja jääkoneen vieressä kaukalon laidalla. Erätauolla kiersin hallia jälleen partion kanssa ja loppupelin vietimme taas katsomossa.

Ilta oli kokeneille päivystäjille tavanomaisen rauhallinen. Se tuli pienenä yllätyksenä, että näissä tapahtumissa ei yleensä juurikaan tule töitä. Ottelun päätyttyä olimme jo hiljalleen palaamassa ensiapuhuoneelle, kun eräs autettava oli saanut käteensä vertavuotavan haavan. Innokkaana toimimaan avasin saman tien ensiapulaukkuni ja tarjosin kokeneemmalle päivystäjälle haavanputsausvälineet ja laastarin. Autettava lähti ottelusta hyvin mielin ja minäkin pääsin auttamaan!

Tämä ei todellakaan jää viimeiseksi päivystyskerrakseni. Seuraavaksi olen menossa Helsingin jäähalliin harjoittelemaan. Keväällä suoritan päivystäjäkoulutuksen ja saan vihdoin punaiseen liiviini myös ristin selkään!